Rakastan lasteni naurua. Kukapa ei rakastaisi? Se helisee korkealta. Puhdistaa. Voimaannuttaa. Ilostuttaa suurimmassa määrin.
Rakkaan poikani Remun nauru on pehmeän hunajainen hykertely, se saa oloni tuntumaan aina niin rauhalliseksi ja tempaa mukaansa. Eikä vaan se ääni, vaan hänen kasvojen suloiset ilmeet. Voisin hukkua hänen silmiin kun hän nauraa…silloin tiedän, mistä onni löytyy.
Niistä hetkissä, kun jokin värähtelee korkealta. Ja niitä hetkiä on yltäkylläisesti ympärillämme, mutta myös meissä itsessämme. Ne pitää vaan havaita, poimia ja istuttaa sydämeemme…jotta voimme jakaa ne taas eteenpäin muodossa, mitä me tunnemme sanoilla rakkaus, ilo, rauha, kauneus, anteeksianto ja kiitollisuus.
