Puhelimen näytössä heijastuu pöydällä lepattava kynttilänvalo, ja kuvittelen, että se on nyt se merkki. Hiljentymiselle. Nyt on sen aika. Laittaa puhelin kädestä pois ja unohtaa se jonnekin.
On myös aika kuunnella Sisintä ja kutsua Rauha luokseen. Se ei ole ollenkaan niin helppoa. Ihan kun ne olisivat jotkut kiukuttelevat lapset, et kun äiti kutsuu niin lapset ei vaan kuuntele.
Juttelin eilen puhelimessa yhden rouvan kanssa, joka sanoi, että tämä joulu on hänelle toinen joulu kun hän ei ole töissä ja nyt hän koettaa rauhoittua ja leikkiä lastenlastensa kanssa. Koska viime jouluna hiljentymisestä ei tullut mitään, kun koko ajan odotti, et työpuhelin soi ja joutuu lähtemään töihin.
Meidän talo on ollut kyllä aika hiljainen viime viikot, kun kaksi vanhimpaa lensivät siskoni luokse tuhansien kilometrien päähän joulunviettoon. Kaipaan esikoisemme elefanttiaskeleita meidän portaissa, joita olen usein pelästynyt, et kattoko nyt romahtaa päällemme. Miten voikin sellainen keijukainen tulla sellaisella ryminällä portaita alas. Tai sitä kun Remu iltamyöhällä keittiössä rupeaa kolistelee kattiloitten ja pannujen kanssa, kun jotain mahtavaa illallista alkaa itselleen puolen yön jälkeen valmistaa.
Mutta ennen kun laitan puhelimen pois ja otan kuopuksemme kainaloon, kaivan vielä puhelimen esiin ja soitamme sinne tuhansien kilometrien päähän ja toivotetaan hyvää joulua.
Hyvää joulua myös Sinulle!
