Krista Keltanen Blog » photography

Monthly Archives: May 2017

En koskaan tavannut presidentti Mauno Koivistoa, mutta hänen tekemänsä päätös vuonna 1990 on vaikuttanut erittäin voimakkaasti sukuuni ja josta olen hänelle niin kiitollinen.

Tarinani alkaa jo vuodesta 1923 kun mummoni Hilma ja vaarini Toivo syntyivät Inkerinmaalla viereisissä kylissä, mutta heidän epäonnekseen, ajanjaksolla, jolloin alkoi inkerinsuomalaisten fyysinen tuhoaminen. Pidänkin ihmeenä, että he ovat Stalinin ajan inkerinsuomalaisiin kohdistuneen kauhujen jälkeen toisensa kohdanneet.

Hilman äiti kuoli kun hän oli kaksi vuotias ja isä kun hän oli seitsemän. Hilman ja hänen neljä sisarusta kasvatti sen jälkeen täti ja myös Hilman isosisko oli jo nuorena tyttönä vastuussa pikkusisaruksista.

Elantonsa hän pikkutyttönä tienasi käymällä Leningradissa myymässä kananmunia ja maitoa. Mummoni oli yksi inkerinsuomalaisista, joka selvisi 900 päivää kestäneen Leningradin piirityksestä ollessaan 18-vuotias ja piirityksen loputtua 21-vuotias. Piirityksen aikana hän kaivoi juoksuhautoja metallilaatta kaulassa, josta pystyisi tunnistamaan henkilöllisyyden, jos sattuisi kuolemaan nälkään tai pommituksissa. Muistan mummoni kauhutarinoita siitä, miten päivän ainoana ruokana oli 125g leivänpalanen tai kävellessään jouksuhaudoista kotiin hän näki jäätyneitä kuolleita tiellä, ja naapuritalosta, jossa oli suuressa nälänhädässä keitetty kattilassa ruuaksi jo nälkään kuolleita.

Piirityksen päätyttyä hän pääsi pois Leningradista kuorma-autossa pitkin Laatokan järven jäätä, mikä myös Elämän tienä tunnetaan. Selvittyään ulos “kauhukammiosta” hänet inkerinsuomalaisena seuraavaksi eläinvaunuihin lastattiin ja kohti Siperian työleiriä kuljetettiin.

Vaarini Toivo oli myös samaan aikaan isänsä, veljensä, siskonsa ja mumminsa kanssa kyyditetty Siperiaan, josta he kaikki vielä vietiin eri paikkoihin. Vaari ei nähnytkään pikkusiskoa Lyyliä enää sen jälkeen koskaan elävänä, vaan pitivät kirjeenvaihtoa ja lähettelivät valokuvia. Vaarin isä kuoli Siperiassa.

Sodan loputtua, Hilma matkusti heti kohti Inkerinmaata, mutta heidän talo oli jo venäläisten hallussa.

Hän tapasi Toivon ensi kerran Leningradissa, josta he 1947 jatkoivat yhdessä Etelä-Eestiin. Mutta Neuvostoliitto, ei jättänyt inkerinsuomalaisia vieläkään rauhaan ja heidät lähetettiin Karjalan tasavallan Vienanmeren alueelle, jossa isäni on syntynyt.

He palasivat vuonna 1957 Eestiin, mutta tällä kertaa pohjoiseen, johon asettuivat noin 40 vuodeksi.

Mummoni kanssa osallistuin Eestissä aktiivisesti Inkerinsuomalaisten seuran toimintaan. Tanssittiin kansantanssia, laulettiin ja ompelin hänen avustuksella inkerinsuomalaisten kansallispuvun itselleni, mikä on myös kulkenut mukanani Suomeen yhdessä Eestin kansallispuvun kanssa.

Presidentti Mauno Koivisto avasi ovet inkerinsuomalaisille paluumuuttajana takaisin maahan, josta se aikoinaan oli joutunut lähtemään, ja jossa nyt Hilma ja Toivo lepäävät rauhassa vierekkäin.

“Siksi lausumme kiitoksen sulle
kaikesta mitä annoit meille.
Vain muistot ja rakkaus lohduttaa,
olkoon leposi rauhaisaa.”

Pin It