PERSONAL…MY INSIDES WERE TOPSY-TURVY

Huomaatko mitä sanaa toistat? – kysyi Maaretta. Toitottelin rauha, rauhallinen, rauhallisuus.

Sisälläni myllersi ja olin levoton. Istuin ihan liikkumatta tuolilla, suljin silmät ja astelin mielikuvitusmatkalle sisimpääni. Kuljin Maaretan avustuksella polkua pitkin metsään, jossa tapasin henkilön, jota en meinannut tuntea (ja täs kohtaa kyyneleet valui pitkin poskia) vaikka minun pitäisi tuntea hänet kaikista maailman ihmisistä kaikista parhaiten. Arvaatte varmaan.

Kolme kuukautta sitten sain viestin valokuvaaja Krister Löfrothilta, joka oli järjestämässä ohjelmaa Helsingin Kuva&Kamera 2014 messuille. Hän kysyi, että suostuisinko kertomaan yleisölle omista kuvista ja itsestäni. Mietin hetken, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Uskoen, että kun on kerran 12-vuotiaana juhlatilaisuudessa koko koulun edessä unohtanut kesken esityksen kahteen kertaan huiluesityksen nuotit ulkoo ja juossut lavalta nolona pakoon ei vaan voi nousta enää tuntemattoman yleisön eteen.

Krister soitti. Puhui minut ympäri ja olin liemessä. Soitin heti Maaretalle ja rukoilin apua. Olin täysin rauniona ja kiroilin mielessäni mihin olinkaan lupautunut. Nyt en enää vaihtaisi kokemusta mistään hinnasta. Suoriuduin esiintymisestä, kiitos Maaretalle ja myös Kristerille. Mutta tärkein ei ollut lopuksi se esiintyminen vaan se matka mitä kuljin Maaretan kanssa ennen kun astuin lavalle.

Tunnette varmaan sellaisia ihmisiä, jotka hehkuvat sisältä rakkautta, rauhallisuutta, onnea ja iloa. Heissä ja heidän ympärillä oleva energia värähtele niin voimakkaasti, että sen aistii kun hän on läsnä ja huomaa kun hän on poissa. Sellaisena näin itseni mielikuvassa siellä metsän aukiolla ja sellainen on myös Maaretta.

_ _ _ _ _

“Do you notice the words keep repeating?” Maaretta asked. I’d been saying peace, peaceful, peacefulness.

My insides were topsy-turvy and I felt restless. I sat totally still on the chair, closed my eyes, travelling inward to the depths of my being. With Maaretta as my guide, I walked down a path into the woods where I met a person that I didn’t recognize at first (and at this point the tears began to flow), even though I should have known her better than anyone else in the world. You can probably guess her identity.

Three months ago I got a message from the photographer Krister Löfroth. He was organizing a program for the Helsinki Photo&Camera (Kuva&Kamera) fair. He asked me if I would be willing to speak publicly about my own photographs and about myself. I thought about it for a moment, but then declined politely. A memory of a school celebration. I was 12 and about to play the flute in front of the whole school. I forgot my notes and fled the stage in shame and horror. I just couldn’t imagine standing up in front of an audience of strangers. 

Krister called. He talked me into it. Now I was in big trouble. I called Maaretta right away and begged for help. I was a total mess and cursed myself for promising to do the unthinkable. Now that it’s over, I wouldn’t exchange this experience for the world. I did it! I spoke in public. And I’m grateful to Maaretta and also to Krister. Yet the most important thing was not the presentation but the journey I took with Maaretta before even stepping on that stage.

You know the type: the kind of people that just exude love, tranquility, happiness, and joy. Their inner energy and the energy they create around them are so powerful that you immediately can feel their presence as well as their absence. That’s how I saw myself in that mental image of the forest clearing. And that’s what Maaretta is like.