Pyhätunturi

Pieni shokki tämä pimeys napapiirillä. Ei kovin kauas ehdi parissa tunnissa kävellä kun jo taivas onkin yhtäkkiä mustansininen. Oikeastaan en tälläkertaa välittänyt paljon valosta, sitä vaan ei ollut, mutta muistan sen valtavan hiljaisuuden minkä koin. Ei perhe uskonut mun uudenvuodenaaton lupausta. Uhkasin mennä hiihtää heti uudenvuodenpäivän aamusta. Ulkoilutin suksia kainalossa jo aamu kahdeksalta kun lähdin latua etsimään. Tottakai mä hölmönä eksyin keskelle rinnettä. Tajusin pysähtyä vasta kun eteen tuli merkki, jossa luki “Stop”, joten fiksuna pysähdyin. Ei se latu sieltä ainakaan löydy. Opasteissa luki – ladulle 100m. Olin kävellyt varmaan 500m. Kunnes tajusin katsoa vasemmalle. Sieltä se latu sitten löytyi. Kaaduin heti mäessä kolme kertaa. Onneksi kukaan ei nähnyt. Kun ei kertakaikkiaan ollut ketään missään. Viimeksi olin hiihtänyt vuosia sitten. En enää muista mina vuonna. Vähän matkaa hiihdettyäni syvässä hiljaisuudessa iski pelko, mitäs jos karhu hyökkää, kun sitten muistin, et onneksi ne nukkuu tähän vuodenaikaan. Alkujännityksestä selvittynä ymmärsin pysähtyä ja kuuntelin tunturin olematonta ääntä. Ei edes tuuli puhaltanut.